Kotikoulu? Ei nyt sentään. Eihän niin voi tehdä. Ei se tee lapselle hyvää. Näin ajattelin vielä viisi vuotta sitten.
Olen kahden opettajan lapsi. Olen ollut hyvä koulussa. Gradua vaille maisteri. Taustani on siis todella ”koulu-uskovainen” mitä nyt ehkä useimmat suomalaiset jossain määrin ovat. Tasa-arvoinen peruskoulu, huippumenestys Pisa-vertailuissa. Mitä parempaa sitä lapselleen voisi antaa?
Mietimme ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen, kuinka tulevaisuudessa järjestäisimme elämämme, kun halusimme kuitenkin asua myös miehen kotimaassa, missä julkiset koulut ovat enimmäkseen kehnoja ja yksityiset koulut kalliita eikä sekään vielä opetuksen laatua takaisi. Klassisesti pohdin, että kai meidän olisi pakko olla Suomessa koska täällä on niin hyvät koulut eikä maata voida tietenkään kesken koulutaipaleen vaihtaa, koska ei lapselle tee hyvää vaihtaa koulua kesken kaiken. Siis hyvin tavalliset suomalaiset pohdinnat aiheesta olivat erittäin vahvoilla ajatuksissani.
Kansainvälisesti erittäin menestyneet ystävämme vakuuttivat minut kuitenkin siitä, että kyllä niitä hyviä kouluja on muuallakin, ettei koulun laatu ole kaikki kaikessa ja että koulun ja maan vaihtaminen jopa vuosittain ei välttämättä ole ainoastaan negatiivinen asia vaan siinä oppii vaan erilaisia asioita kuin samassa koulussa pysymällä. Mieheni taas avasi silmäni ihan uudelle näkökulmalle, kun sanoi että ”eihän me edes voida tietää tykkääkö lapsi koulusta. Jos tykkää niin toki meidän pitäisi järjestää niin että pääsee parhaisiin kouluihin jatko-opintojen kannalta etenkin mutta jos taas ei tykkää, niin eihän niillä kouluilla sitten oo niin väliä.” Mikä radikaali ja raikas ajatus suomalaiselle koulu-uskovaiselle! Yksilöllisyys ja lasten antaminen olla sitä mitä ovat!
Vuodet kuluivat ja ajatus jalostui, hioutui enemmän ja enemmän osaksi meitä. Maailma oli meille avoin. Kun olin raskaana kolmannen lapsen kanssa, aloimme vakavasti suunnittelemaan muuttoa toiseen kotimaahamme. Tarkoituksena oli, että osan vuodesta olisimme Suomessa (miehellä hyvä työpaikka) ja osan siellä. Koulut tulivat taas väkisin mieleeni. Löysimme hyvän koulun toisesta kotimaasta, mikä ei ollut edes hurjan kallis. Halusimme viettää Suomessa kesän (itsestään selvää kaikille jotka tuntevat Suomen pitkän ja pimeän talven) ja mietimme mitenköhän se onnistuisi, että lapset olisivat siellä koulussa vain puolet vuodesta. Todettiin että voisihan sitä sitten loput kuukaudet oppia kotona, kun oltaisiin Suomessa. Kuitenkin kuukausittaiset koulumaksut joutuisimme maksamaan siltäkin ajalta. Mietin myös, että olisihan se hienoa, jos Suomessa ollessa voisi oppia asioita Suomesta, lasten toisesta kotimaasta. Omat vanhempani kun vielä ovat opettajia olisi heillä annettavaa lapsillemme siinäkin mielessä. Minäkin pidän oppimisesta ja opettamisesta, joten mielessäni aloin jo suunnittelemaan opintoretkiä ja -hetkiä. Kuinka voisin hyödyntää erityisopettajaäidiltäni omaksuttuja ajatuksia omien lasteni oppimisessa. Mieleeni alkoi hiipiä ajatus kotikoulun toteuttamisesta ympärivuotisesti.
Voisimme muokata oppimisesta juuri sellaista kuin haluaisimme. Voisimme opettaa lapsillemme asioita kummastakin kotimaasta. Aloin nähdä enemmän ja enemmän etuja yksilöllisesti räätälöidyssä opetuksessa, jota antaisin minä joka lapseni tunnen paremmin kuin kukaan muu. Huikea potentiaali verrattuna luokan mukana kulkemiseen! Tutustuin kotikouluun, lainsäädäntöön, erilaisiin kotikoulutyyleihin. Luin aiheesta öisin lasten nukkuessa. Ja eräänä yönä törmäsin käsitteeseen ”unschooling”.
Unschoolingille ei ole kunnollista suomalaista käännöstä, mutta tiivistäen sen voisi sanoa olevan itseohjautuvaa ja luonnollista oppimista. Unschoolingiin kuuluu vahvasti ajatus siitä, että oppiminen ei ole arjesta ja elämästä erillinen osa mitä mennään suorittamaan laitokseen parinkymmenen muun henkilön kanssa jotka ovat sattuneet syntymään samalla maapallon kierroksella auringon ympäri. Unschoolingissa oppiminen on läsnä aina ja kaikkialla eikä se pääty siihen, kun koulu päättyy. Kaikessa on jotain opittavaa. Mutta kuten me ihmiset olemme erilaisia temperamentiltamme, kiinnostuksenkohteiltamme ja oppimistyyleiltämme, on myös oppimispolkumme erilaisia.
Oppiminen tapahtuu tehokkaammin, kun aiheet ovat mielenkiintoisia. Kotikoulu mahdollistaa tämän. Unschooling vie ajatuksen vielä vähän pidemmälle: Ihminen luontaisesti haluaa oppia, ja kun ihminen saa oppia niistä asioista mistä haluaa, niin paljon kuin haluaa, milloin vain haluaa, voi jonkin aiheen erittäin hyvän hallinnan saavuttaa lapsivetoisesti ja luonnollisesti säilyttäen vapauden ja rakkauden oppimiseen. Lapsen kiinnostuksen kohteet voivat luokkahuoneessa tai koulumaisessa kotikoulussa olla vääriä ja väärään aikaan tapahtuvia, unschoolingiin perustuvassa kotikoulussa ei koskaan. Koko termi ”koulu” on unschoolingin kohdalla jopa hieman harhaanjohtavaa. Ennemminkin voisi puhua elämästä missä oppiminen on koko ajan läsnä, missä oppimisesta ei tarvitse viettää vapaa-aikaa, missä vanhempi ei toimi opettajana joka päättää mitä tehdään vaan lapsi saa seurata luontaista kiinnostustaan ja uteliaisuuttaan.
Unschooling-kotikoulussa lasta ei suinkaan jätetä oman onnensa nojaan puuhailemaan mitä huvittaa. Päinvastoin. Se vaatii vanhemmilta läsnäoloa ja herkkyyttä huomata lapsen herkkyyskausia ja tilaisuuksia missä voi tuoda uusia asioita esille. Vanhempi auttaa, tukee, opastaa oppimaan. Lapsi tutkii maailmaa ja kiinnostuu erilaisista asioista omaan tahtiinsa. Vanhempi tuo esille erilaisia asioita, vie lasta tutustumaan erilaisiin paikkoihin ja tapaamaan erilaisia ihmisiä. Lapsi imee itseensä tietoa syventyen aiheisiin jotka juuri silloin häntä kiinnostavat.
Toisessa kotimaassamme lainsäädäntö mahdollistaisi meille sen, että voisimme toteuttaa unschoolingia täysin ilman mitään ulkopuolisen määräämää opetussuunnitelmaa. Kun päätimme muista syistä jäädä Suomeen, tuntui suomalainen systeemi kankealta ja painostavalta – valtakunnallista opetussuunnitelmaa kun pitäisi seurata ja sitä vielä valvottaisiin. Olen kuitenkin oppinut huomaamaan, että loppujen lopuksi suomalainen systeemi on todella hyvä. Lasten etu ja oikeus oppimiseen taataan sillä, että myös kotikoulussa olevia lapsia tavataan institutionaalisen koulun edustajan toimesta joka varmistaa, että lapsi oppii ja kehittyy. Suomalainen opetussuunnitelma mahdollistaa kuitenkin hyvin joustavan oppimisen minkä puitteissa unschoolingiakin on mahdollista toteuttaa hyvin täysipainoisestikin.
Meillä vanhin lapsi on nyt viisi eikä vielä siis Suomessa virallisesti eskari-ikäinen. Kuitenkin jo tänä vuonna olen tehnyt valtakunnalliseen esiopetussuunnitelmaan nojaavan oppimissuunnitelman hänelle. Minulle tämä vuosi on eräänlainen intensiivinen opetusharjoittelu, missä en harjoittele olemaan kotiopettaja vaan oppimaan opastaja jolta vaaditaan herkkiä tuntosarvia, mielikuvitusta ja intoa innostua lapsen mukana niistäkin asioista mistä en itse ole niin kiinnostunut. Ennen kaikkea kuitenkin lapsen kanssa tutustumme yhdessä ympäröivään maailmaan, jotta hän voi kasvattaa tukevat juuret maapallolle, kokea olevansa osa yhteisöä ja oivaltaa miten hienoa onkin oppia uusia asioita.
Kirjoittaja: Henriette Valkonen
